Nyt on kulunut seitsemän kuukautta diagnoosistani. Tällä viikolla yritän käydä seurantaverikokeessa ja muutenkin palauttaa tilanteen mieleeni. Kyllä se vain on niin totta, että kun olen terve tai tunnen itseni terveeksi, en paljon ajattele niitä asioita, joita jouduin pohtimaan viime vuonna näihin aikoihin. Palautan aina välillä mieleeni sen epätoivon, jonka vallassa olin. Kuitenkin siinä oli mukana toivoa ja vaihtoehtoja, vaikka välillä pystyin tuskin kävelemään.
Kun aloin toipua, hyvä mieli jatkui. Takapakkia on sittemmin tullut, ei terveydentilani takia, mutta siksi, että olen tajunnut, että toipumiseen meneekin kaksinkertainen aika. Se on hitaampaa kuin sairastuminen. Ihminen kun on ruumiin lisäksi myös henkeä. Se on niin monipiippuinen juttu, etten osaa siitä edes kirjoittaa sen enempää. Joka tapauksessa mikään ei ole enää entisellään. Mutta koko elämähän on yhtä muutosta.
Viime aikoina olen kovasti pähkäillyt oman muistini huonontumista. Samoin asiat, jotka ennen ohitin kevyesti, teettävät minulla nyt paljon enemmän työtä. Tuherran asioiden parissa aivan turhan kauan saamatta loppujen lopuksi mitään aikaiseksi. Teen asioita puolitiehen ja jätän sitten kesken. Ja sitten saatan unohtaakin koko jutun. Iltaisin väsyneenä, en enää muista nimiä. Tavarat ovat aina väärässä paikassa. Näen jonkin esineen jossakin ja ajattelen, että tuossahan se on. Myöhemmin en enää muista, missä sen olen nähnyt. Pitääpä seurata itseään.
Tähän olotilaani vaikuttaa toki myös epävarma elämäntilanteeni eikä pelkästään sairaus. Tunnen joskus, että minulta on viety jotakin elämänvoimastani, vaikka olen kaikin tavoin yrittänyt sen säilyttää. Opiskeluinnostukseni on laantunut, vähättelen itseäni ja osaamistani. Aivan kaikessa. Ihmettelen usein, miten muut osaavat olla niin itsevarmoja ja vakuuttuneita omista kyvyistään.
Kukaan ei toki sitä jotakin ole minulta vienyt. Olen edelleenkin sitä mieltä, että olemme oman onnemme seppiä. Tiellämme vain saattaa olla erilaisia esteitä opettamassa meitä. Eikä elämä tunnu mitenkään reilulta. Paha voittaa usein eikä yhtään lohduta, kun joku sanoo, että se pahaa tehnytkin saa joskus palkkionsa.
Tänä aamun Helsingin Sanomien tiedesivuilla (HS 4.12.2012) oli artikkeli "Suru ei ole sairaus - syöpä on", Siinä lueteltiin sairauksia kahdessa sarakkeessa perustuen Suomessa tehtyyn kyselytutkimukseen, jossa on ollut mukana 1500 lääkäriä, 1500 hoitajaa, 3000 maallikkoa ja 200 kansanesustajaa. Lehdessä on listattu ne tilat, joita maallikkojen enemmistö pitää sairautena ja mitä lääkärit pitävät sairautena. Tutkimuksen johtaja, lääketieteen tohtori Kari Tikkinen sanoo, että näyttää siltä, että sairaus on yhtä vaikeasti määriteltävissä kuin kauneus, totuus tai rakkaus. Maallikkojen enemmistön mukaan 99 prosenttisesti sairauksia ovat rintasyöpä ja eturauhasyöpä. Perässä tulevat keuhkokuume,keuhkosyöpä, nuoruustyypin diabetes jne. Lääkärien enemmistön mukaan 100 posenttisesti sairauksia ovat sydäninfarkti, nuoruustyypin diabetes, keuhkokuume, rintasyöpä, keuhkosyöpä, malaria ja eturauhassyöpä. Sitten 99 % saavat lonkkamurtuma, skitsofrenia, Hiv/aids.
Luetteloista ei löydy ollenkaan reumasairauksia, jollei lääkärien listassa olevaa 60 prosentilla ja maallikkojen listassa 80 prosentilla sairautena pidettävää fibromyalgiaa, kroonista kipuoireyhtymää pidetä sellaisena. Lista on aika huvittava, koska sairauksina pidetään kuitenkin tosin vähemmistön mielestä vaikkapa niskajännityspäänsärkyä, unettomuutta, huumeriippuvuutta, vaihdevuosia, lihavuutta, kaljuuntumista, homoseksuaalisuutta, surua, vanhuutta ja ryppyistä ihoa. Lääkärit asettavat myös alkoholismin 65 prosenttisesti sairaudeksi kun maallikoiden prosenttiluku on 48. Itse olen sitä mieltä, että alkoholismi ei ole ensisijaisesti sairaus ollenkaan vaan riippuvuus. En ymmärrä, miksi meillä alkoholisteja ja viinan suurkäyttäjiä erityisesti suojellaan. No on siellä paljon muutakin, mitä en pitäisi sairautena.
Olen nyt jo jonkin aikaa vienyt joka aamu linnuille lisää syötävää. Asun mäkisellä tontilla. Joka kerta kävellessäni pihalla ajattelen, kuinka vaikeata liikkumiseni oli koko viime talven. Kaltevalla pinnalla en pystynyt ilman tuskaa kävelemään. Lisäksi paksu lumi vaikeutti kulkuani entisestään. Olen kiitollinen siitä, että nyt pystyn liikkumaan pinnalla kuin pinnalla. Ja jaksan kantaa vaikka mitä kuten kannoin tänä syksynä vaivattomasti auton renkaat ja television. Hyvä kun vuosi sitten pystyin nostamaan kevyen kirjan. Ostoskassin siirtäminen oli kauheata. Muutos on järisyttävän iso. Yritän muistaa nämä pienet asiat jatkossakin. En ajattele vain itseäni, vaan katson asioita myös suhteessa muihin ihmisiin. Unohdamme liian helposti, että ympärillämme on koko ajan ihmisiä, jotka vaivoistaan huolimatta urheasti ponnistelevat eteenpäin. On hyvä, että näistäkin asioista puhutaan. Useimmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että kaikki ikävät asiat pitää jättää pimentoon. Siinä pätee sitten se sama juttu, kun kaikissa muissakin kätketyissä asioissa,. Kun kätkemme asiat, emme pysty suhtautumaan niihin luontevasti ja elämään kuuluvina. Saatamma jopa katkeroitua.
